Miksi naimisiin?

Niin, miksi naimisiin?

Olen pohtinut tätä kysymystä paljonkin. Enimmäkseen siitä syystä, että yllätin itsenikin ajattelemalla avioliittoa. Toisekseen siksi, että häiden aikaan minä ja poikaystäväni olemme olleet yhdessä vasta hieman yli kolme vuotta. Kai se on nopeaa toimintaa. Ja me ollaan niin nuoriakin. Häiden aikaan 24- ja 26-vuotiaat. Vai eikse nyt oo jo ihan aikuinen.

Myönnän, että olen pohtinut perusteluja naimisiinmenollemme. Ehkä kyseenalaistajia varten. Ehkä myös itseäni varten. Ajattelen, että joudun vielä tilanteeseeen, jossa joudun puolustelemaan päätöstämme. Miettiessäni miksi haluan naimisiin, mietin myös että nyt kun mietin tätä niin tarkoittaako se että en ole vielä valmis purjehtimaan avioliiton satamaan. On se monimutkaista elää itsensä kanssa.

Jos kuulisin (itse olematta tässä parisuhteessa missä nyt olen), että toinen samassa tilanteessa (ainakin ulkopuolisten silmin) oleva pariskunta aikoo mennä naimisiin, luultavasti kommentoisin "Ohhoh, aika nopeaa toimintaa. Onkohan ne ajatellut tota ihan loppuun asti?". Siksi rakkaat kyseenalaistajat, I forgive you. Ymmärrän.

Omat vanhempani ovat olleet naimisissa noin 15 vuotta. He menivät naimisiin vasta kolmen lapsen syntymän jälkeen ja salaa maistraatissa. Lähisukuuni kuuluu useita, monta vuotta yhdessä viettäneitä pariskuntia, joista yksikään ei ole mennyt naimisiin. Heillä on myös lapsia ja yhteinen asunto, mutta jostain syystä avioliitto ei ole astunut kuvaan. Ehkä siksi jollain tasolla koen itseni suvun oudoksi linnuksi. Muut ovat jo kolmekymppisiä ja minä se pamautan ensimmäisenä naimisiin 24 vuoden kunnioitettavassa iässä.

Haluan naimisiin, koska se tuntuu hyvältä seuraavalta askeleelta. Haluan omistautua miehelleni ja meidän suhteellemme pelkästään meidän itsemme takia. Kyllä lapsi ja asuntolainakin yhdessä pitää. Mutta mä haluan että ensin ollaan vaan me.

Kai sitä joskus vaan on varma. Epäilyksen hetkinäkin sitä loppuen lopuksi tietää olevansa varma.

Haluan edetä vanhanaikaisen kaavan mukaan. Ensin naimisiin ja sitten vasta lapsia.

Avioliitto on minulle kaunein, kunnioitettavin ja näkyvin sitoumus rakastamaani ihmiseen. Haluan olla niin lähellä ja niin oikeasti, kuin se on lain ja ties minkä edessä mahdollista.

Myönnän myös piiienen pienen pikkuriikkisen uskonnollisuuden (siksi myös haluan kirkkohäät, unohtui viime postauksessa mainita).

Olen päättänyt rakastaa miestäni ja päättänyt luvata olla hänen oma (ihana) naisensa aaaina.

Ja nyt, ennen kuin kukaan väittää vastaan. Miksei avoliitossa olisi mahdollista toteuttaa näitä mainitsemiani juttuja. On varmastikin. Mutta ME haluamme toimia näin.

Niiiiiin, mieheltä kun olen asiaa kysynyt niin: Rakastan sua, olen onnellinen sun kanssa, haluan jakaa elämäni aina sun kanssa, ja nii mäki oon jo kohta nii vanha että syytäkin mennä naimisiin. Tai siis miksä tota edes kysyt? Tottakai me nyt mennää ja tarviiko siihen muuta perusteluja, kun että meillä on ihan loistava parisuhde ja rakkaus.

Mitä sitten haluan meidän häiltä?

1.

No, ensinnäkin haluan paljon ruokaa ja paljon juomaa. Suoraan sanottuna haluan kunnon bileet. Ei kaikkien tarvitse mitään kännejä vetää, enkä tietenkään edes halua mitään känniörveltäjiä  omiin häihini. Mutta haluan että juoma virtaa ja pöydät notkuvat!

2.

Toiseksi, en halua lapsia häihimme. Perusteluna numero yksi on juuri tuo yllämainittu seikka. Haluan bileet. Pikkulapset eivät sovi bileisiin. Toisaalta esimerkiksi aion kutsua kaksi häiden aikaan 16-vuotiasta pikkuserkkuani. He eivät luultavasti tule ottamaan alkoholia, tai minä en sitä heille ainakaan tarjoile, jos oma äiti antaa maistaa skumppaa, niin sekään ei sitten ole minun asiani. Mutta 17-vuotias jaksaa jo valvoa myöhään ja ymmärtää kun aikuiset bilettää. Pientä lasta saattaa kova meteli ja meininki pelottaa. En myöskään halua, että muutamat läheisimmistä ystävistäni joilla on lapsia, lähtisivät kotiin kello kymmenen koska lapset pitää nukuttaa. Not nice.

Haluan että kaikilla on kivaa meidän häissä. En jaksa panostaa lapsille tarjottavaan ohjelmaan. Heillä ei luultavasti olisi kovin kivaa. Äidillä ja isillä ei välttämättä olisi niin kivaa, kun pitäisi vahtia omaa lasta kun muut pitää hauskaa. Itsekästä joo, sanovat jotkut. Mutta toisaalta myös ajattelevaista. Ainakin omasta mielestä. Eli onko se sittenkin itsekästä. Lisäksi, uskon että äitinäkin ottaisin vaan ne omat lapset mukaan. Ja lähettäisin alkuillasta kotiin lastenhoitajan kanssa.

3.

Haluan syksy/talvihäät. Haluan että ulkona on pimeää, ja sisällä on lämmintä ja valoisaa. Haluan koristella erilaisten valojuttujen avulla. Haluan kaakaobaarin. Haluan tunnelmaa.

Tähän päättyykin sitten ne varmaksi päätetyt asiat.

4?

Vieraita haluaisin että olisi alle 100. No tällä hetkellä niitä on listassa 120. En osaa karsia. Eikä mies osaa karsia. Kai me sitten vaan kutsutaan kaikki. Mutta sekin maksaa. Toisaalta onko sitten tylsää jos kutsuu vaan puolet niistä vieraista. Onko 60 henkeä liian vähän? No ei kai, mutta kenet sieltä sitten yli rastittaa. Ja lisättäköön vielä, että tähän 120 henkilön listaankin on päästy rutkasti karsimalla.

5?

Haluan rustiikkia, pitsiä ja valkoista.Toisaalta haluaisin hopeaa, valkoista ja harmaata. EN TIEDÄ. Siis muutan mieltäni viikon välein ja siksi en olekaan vielä mitään oikeastaan hankkinut. Apua. Miten tästä selviää menettämättä järkeään. Taikka miten muut selviävät menettämättä omaa järkeään minun sekoiluni vuoksi. Toisaalta ripaus mintunvihreääkin ois kiva...

6?

Haluanko livebändin? Vai DJ:n? No mistä sen hyvän livebändin löytää. Olen tonkinut internetin maailmaa, kysellyt muilta ja kuullut bändejä itse esimerkiksi häämessuilla. Mistään en tykkää tarpeeksi. En halua että bändissä on naislaulaja. En tiedä miksi, en vain halua. Mieslaulajat ei taas pysy tarpeeksi kivasti nuotissa. Soittaako ne nyt sit oikeesti meille sopivaa musiikkia. Ja se maksaakin niin paljon???!!! Onko DJ sitten taas ihan tyhmä vaihtoehto, eikö saman homman vois sitten hoitaa iha Spotifyllakin itse. Joo. Tervetuloa mun päähän  <3

Ai niin, tuleva aviomies on sentään päätetty!

P.s kirjoitan koko ajan HALUANKO, siis haluanko minä. Ompa taas itsekästä. Toisaalta epäilen, että ei toi toinen puolisko niin kauheasti välitä. Kaikki mun ideat on hyviä hänelle. Vaikutan myös tosi vaativalta ja jotenkin kylmältä ihmiseltä. Minä haluan sitä ja tätä ja lapsiakaan ei saa tulla häihin, hyi! No, kai joskus saa olla vähän bridezilla.

Me + miksi tää blogi on olemassa

Koko pienen aikuiselämäni aikana minulla on ennen nykyistä parisuhdetta ollut kolme poikaystävää (saaks tällasta edes kertoa hääblogissa). En kuitenkaan kenenkään kohdalla pitänyt naimisiinmenoa realistisena ajatuksena. Jaksoin katsoa korkeintaan seuraavaan päivään, ja miettiä että mahdetaanko silloin olla vielä yhdessä. Olin  aina kyseenalaistamassa, ja ehkä syystäkin. Eihän kukaan noista ihmisistä ole enää mun elämässä.

Joka tapauksessa, nyt täällä kirjoittaa jo (herranen aika) ensivuonna naimisiin menevä itsekin omasta romanttisuudestaan yllättynyt nuori nainen. Vai oonko mä vielä tyttö. No joka tapauksessa, naimisiin ollaan menossa YAY!

Alkuun heti tunnustuksena, en tiennyt häistä oikeastaan mitään, ennenkuin noin puoli vuotta sitten eksyin hääblogien maailmaan. Olen ollut itse elämäni aikana neljissä häissä. Ensimmäisten aikaan olin 6-vuotias, toiset olivat erikoistakin erikoisemmat, kolmannet hyvin uskonnolliset ja neljännet viime vuonna tanssitut semmoset perushäät.

Kaiken tän tulevan työmäärään kauhistuttamana päätin nyt aloittaa itse kirjoittamaan blogia. Ehkä tää auttaa mua myös jäsentelemään asioita ja mahd. pysymään aikataulussa. Se jää nähtäväksi.

Ainakun avaan uuden blogin, syöksyn ensimmäisenä lukemaan sinne mahdollisesti sisällytetyn tarinan morsiamen ja sulhon kohtaamisesta  ja ah, niin kauniista yhteisestä taipaleesta. Eniten olen tykännyt lukea semmosia tekstejä, joissa rehellisesti tunnustetaan, ettei kaikki aina niin ihanaa ole. Juuri tässä toissa päivänä kyynelehdin kun luin erään toisen bloggaajan kirjoittamia sanoja siitä, miten joskus on okei epäillä, ja päivän päätteeksi tajuta, että ei, ei maailmassa oo muita varteenotettavia vaihtoehtoja kuin just tän ihmisen kanssa oleminen. I FEEL YOU bro. Samanlaisia fiiliksiä. Arkistarakkautta ja muuta ihanaa. Ei vaihtais mihinkää.

Itse tapasin mieheni yhteisten kavereiden kautta. Ensimmäistä kertaa varsinaisesti kommunikoimme baarissa. Niinkin sulavasti, että yhteinen ystävämme töni tulevaa miestäni suurieleisesti minua kohti ja kuiskasi "Ota toi, se on tosi kiva muija". Muina miehinä sitten sieltä tultiin käsi ojossa, ihan kuin tosiaan en olisi tota "kuiskintaa" siitä noin puolen metrin etäisyydeltä kuullut. Käteltiin, ja sanottiin moi. Sitten sainkin koko illaksi kivan pikku takiaisen. Olin jo aivan hermoraunio, kun toinen kulki koko illan perässä, edelleen se käsi ojossa, ei vaan enää pelkkää kättelemistä varten. Ja ärähdinkin jo pariin otteeseen, että nyt stna pois siitä!!!!

Kyllähän se lähti, mutta vei kuitenkin puhelinnumeroni mennessään. Tyhmä minä kun senkin annoin, silloin ajattelin. MUTTA niin se maailma yllättää. Matka tulevaksi aviomieheksi siitä ärsyttävästä känniääliöstä alkoi. Ehkä tästä opitaan, ettei pitäisi aina olla niin bitch, niinkun mä yleensä tykkään olla. Ja joskus antaa niille pölöpäillekin mahdollisuus.

Ystävystyttiin ja ihastuttiin ja niin. Minä kovasti taistelin vastaan. Se on noin hiljanen ja mä niin äänekäs. Ja (suokaa anteeksi seuraava kommentti) se on amis ja mä sentään opiskelen hei ammattikorkeakoulussa, ai että kun olen parempi ihminen. Ei siitä mitään tule, ollaan vaan kavereita. Kun mies sitten ekaa kertaa tunnusti tunteensa, niin mä oikeastaan tyrmäsin koko jutun. Ja seuraavan päivänä kipitin kiltisti takaisin, että kyllä mäkin susta tykkään. Pakko oli se itsellekin myöntää. Siinä kohtaa elämää halusin vaan olla niin vahva, itsenäinen nainen.

Ja nyt, me mennään naimisiin. Enkä aiemmin ees halunnut naimisiin. En halunnut olla oikeestaan kenenkään kanssa. Tai ehkä sitten kun olen luonut kunnon uran ja olen rikas. Mut niin se mieli muuttuu, kun löytyy oikea ihminen sitä muuttamaan. Tässä sitä ollaan, yllättäen morsian. Oho.