Olen pohtinut tätä kysymystä paljonkin. Enimmäkseen siitä syystä, että yllätin itsenikin ajattelemalla avioliittoa. Toisekseen siksi, että häiden aikaan minä ja poikaystäväni olemme olleet yhdessä vasta hieman yli kolme vuotta. Kai se on nopeaa toimintaa. Ja me ollaan niin nuoriakin. Häiden aikaan 24- ja 26-vuotiaat. Vai eikse nyt oo jo ihan aikuinen.
Myönnän, että olen pohtinut perusteluja naimisiinmenollemme. Ehkä kyseenalaistajia varten. Ehkä myös itseäni varten. Ajattelen, että joudun vielä tilanteeseeen, jossa joudun puolustelemaan päätöstämme. Miettiessäni miksi haluan naimisiin, mietin myös että nyt kun mietin tätä niin tarkoittaako se että en ole vielä valmis purjehtimaan avioliiton satamaan. On se monimutkaista elää itsensä kanssa.
Jos kuulisin (itse olematta tässä parisuhteessa missä nyt olen), että toinen samassa tilanteessa (ainakin ulkopuolisten silmin) oleva pariskunta aikoo mennä naimisiin, luultavasti kommentoisin "Ohhoh, aika nopeaa toimintaa. Onkohan ne ajatellut tota ihan loppuun asti?". Siksi rakkaat kyseenalaistajat, I forgive you. Ymmärrän.
Omat vanhempani ovat olleet naimisissa noin 15 vuotta. He menivät naimisiin vasta kolmen lapsen syntymän jälkeen ja salaa maistraatissa. Lähisukuuni kuuluu useita, monta vuotta yhdessä viettäneitä pariskuntia, joista yksikään ei ole mennyt naimisiin. Heillä on myös lapsia ja yhteinen asunto, mutta jostain syystä avioliitto ei ole astunut kuvaan. Ehkä siksi jollain tasolla koen itseni suvun oudoksi linnuksi. Muut ovat jo kolmekymppisiä ja minä se pamautan ensimmäisenä naimisiin 24 vuoden kunnioitettavassa iässä.
Haluan naimisiin, koska se tuntuu hyvältä seuraavalta askeleelta. Haluan omistautua miehelleni ja meidän suhteellemme pelkästään meidän itsemme takia. Kyllä lapsi ja asuntolainakin yhdessä pitää. Mutta mä haluan että ensin ollaan vaan me.
Kai sitä joskus vaan on varma. Epäilyksen hetkinäkin sitä loppuen lopuksi tietää olevansa varma.
Haluan edetä vanhanaikaisen kaavan mukaan. Ensin naimisiin ja sitten vasta lapsia.
Avioliitto on minulle kaunein, kunnioitettavin ja näkyvin sitoumus rakastamaani ihmiseen. Haluan olla niin lähellä ja niin oikeasti, kuin se on lain ja ties minkä edessä mahdollista.
Myönnän myös piiienen pienen pikkuriikkisen uskonnollisuuden (siksi myös haluan kirkkohäät, unohtui viime postauksessa mainita).
Olen päättänyt rakastaa miestäni ja päättänyt luvata olla hänen oma (ihana) naisensa aaaina.
Ja nyt, ennen kuin kukaan väittää vastaan. Miksei avoliitossa olisi mahdollista toteuttaa näitä mainitsemiani juttuja. On varmastikin. Mutta ME haluamme toimia näin.
Niiiiiin, mieheltä kun olen asiaa kysynyt niin: Rakastan sua, olen onnellinen sun kanssa, haluan jakaa elämäni aina sun kanssa, ja nii mäki oon jo kohta nii vanha että syytäkin mennä naimisiin. Tai siis miksä tota edes kysyt? Tottakai me nyt mennää ja tarviiko siihen muuta perusteluja, kun että meillä on ihan loistava parisuhde ja rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti