Joka tapauksessa, nyt täällä kirjoittaa jo (herranen aika) ensivuonna naimisiin menevä itsekin omasta romanttisuudestaan yllättynyt nuori nainen. Vai oonko mä vielä tyttö. No joka tapauksessa, naimisiin ollaan menossa YAY!
Alkuun heti tunnustuksena, en tiennyt häistä oikeastaan mitään, ennenkuin noin puoli vuotta sitten eksyin hääblogien maailmaan. Olen ollut itse elämäni aikana neljissä häissä. Ensimmäisten aikaan olin 6-vuotias, toiset olivat erikoistakin erikoisemmat, kolmannet hyvin uskonnolliset ja neljännet viime vuonna tanssitut semmoset perushäät.
Kaiken tän tulevan työmäärään kauhistuttamana päätin nyt aloittaa itse kirjoittamaan blogia. Ehkä tää auttaa mua myös jäsentelemään asioita ja mahd. pysymään aikataulussa. Se jää nähtäväksi.
Ainakun avaan uuden blogin, syöksyn ensimmäisenä lukemaan sinne mahdollisesti sisällytetyn tarinan morsiamen ja sulhon kohtaamisesta ja ah, niin kauniista yhteisestä taipaleesta. Eniten olen tykännyt lukea semmosia tekstejä, joissa rehellisesti tunnustetaan, ettei kaikki aina niin ihanaa ole. Juuri tässä toissa päivänä kyynelehdin kun luin erään toisen bloggaajan kirjoittamia sanoja siitä, miten joskus on okei epäillä, ja päivän päätteeksi tajuta, että ei, ei maailmassa oo muita varteenotettavia vaihtoehtoja kuin just tän ihmisen kanssa oleminen. I FEEL YOU bro. Samanlaisia fiiliksiä. Arkistarakkautta ja muuta ihanaa. Ei vaihtais mihinkää.
Itse tapasin mieheni yhteisten kavereiden kautta. Ensimmäistä kertaa varsinaisesti kommunikoimme baarissa. Niinkin sulavasti, että yhteinen ystävämme töni tulevaa miestäni suurieleisesti minua kohti ja kuiskasi "Ota toi, se on tosi kiva muija". Muina miehinä sitten sieltä tultiin käsi ojossa, ihan kuin tosiaan en olisi tota "kuiskintaa" siitä noin puolen metrin etäisyydeltä kuullut. Käteltiin, ja sanottiin moi. Sitten sainkin koko illaksi kivan pikku takiaisen. Olin jo aivan hermoraunio, kun toinen kulki koko illan perässä, edelleen se käsi ojossa, ei vaan enää pelkkää kättelemistä varten. Ja ärähdinkin jo pariin otteeseen, että nyt stna pois siitä!!!!
Kyllähän se lähti, mutta vei kuitenkin puhelinnumeroni mennessään. Tyhmä minä kun senkin annoin, silloin ajattelin. MUTTA niin se maailma yllättää. Matka tulevaksi aviomieheksi siitä ärsyttävästä känniääliöstä alkoi. Ehkä tästä opitaan, ettei pitäisi aina olla niin bitch, niinkun mä yleensä tykkään olla. Ja joskus antaa niille pölöpäillekin mahdollisuus.
Ystävystyttiin ja ihastuttiin ja niin. Minä kovasti taistelin vastaan. Se on noin hiljanen ja mä niin äänekäs. Ja (suokaa anteeksi seuraava kommentti) se on amis ja mä sentään opiskelen hei ammattikorkeakoulussa, ai että kun olen parempi ihminen. Ei siitä mitään tule, ollaan vaan kavereita. Kun mies sitten ekaa kertaa tunnusti tunteensa, niin mä oikeastaan tyrmäsin koko jutun. Ja seuraavan päivänä kipitin kiltisti takaisin, että kyllä mäkin susta tykkään. Pakko oli se itsellekin myöntää. Siinä kohtaa elämää halusin vaan olla niin vahva, itsenäinen nainen.
Ja nyt, me mennään naimisiin. Enkä aiemmin ees halunnut naimisiin. En halunnut olla oikeestaan kenenkään kanssa. Tai ehkä sitten kun olen luonut kunnon uran ja olen rikas. Mut niin se mieli muuttuu, kun löytyy oikea ihminen sitä muuttamaan. Tässä sitä ollaan, yllättäen morsian. Oho.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti